Sanat

"..sä pelkäät antaa rakkautta ja sitä ottaa vastaan
rakkaus on mahtava kuin raivohullu yö
kovempaa kuin salama se sinut halki lyö.."

En muista kenen tuo biisi oli, olisikohan ollut samuli Edelmanin...
Rekkakuski sääli nuorta naista sateessa ja otti liftarin kyytiiin. Se liftari olin minä.  Juuri nyt en välitä mitä minulle tapahtuu. Uskon että enempää ei voi enään sattua. Radiostakin soi aivan väärä biisi.. tai ei tähän fiilikseen oikein oikeaa musiikkia voi varmaan olla.. 
Minuun vilkaistaessa ei tarvitse mentalistia tietääkseen mikä minua vaivaa.. Minua vaivaa tällä hetkellä se että olin liian sinisilmäinen, taas. Miksi hamuan ihmisiä ympärilleni jotka aina minua vain satuttavat. Enkö koskaan voisi tavata miestä joka oikeasti rakastaisi ja välittäisi minusta.. Ehkä en.. tai sitten olen sellaisen jo tavannut mutta en sitä ole ymmärtänyt. Osaan hyvin hankkia lähelleni ihmisiä jotka lopulta repivät minut palasiksi.. Luulin että tämä mies olisi ollut erilainen..
Kävelin pitkin kemijoen rantaa, yrittäen samalla tallentaa kameraani luonnon kauneutta. Oli kuulas syyskuinen aamu. Ruska kiipesi kohti puiden latvaa ja aamu aurinko lankesi lehdille tuoden oman kultaisen hohteensa niihin..
Huomasin hivenen kauempana miehen joka nojaili puuhun, hän poltti tupakkaa.. Piilouduin kamerani taakse ja otin miehestä muutaman kuvan. Istuin rannalla olevan kannon päälle, ja tarkastin ottamiani kuvia.. Yhtäkkiä haistoin tupakan savun. Mies oli tullut vierelleni. Hän kysäisi millaisia kuvia oli tullut. Hivenen yllättyneenä sanoin että tällaisella kelillä ei voi saada kuin hyviä kuvia.. Mies oli huomannut että olin kuvannut häntä ja pyysi minua lähettämään muutaman otoksen itselleen.  Kiitoksena hän tarjosi aamukahvit...
Siitä kaikki alkoi... Niin kauniista päivästä ja tämä on lopputulos.
Havahdun kun rekkakuski pysäyttää auton, hän puhuu minulle. Näen vain hänen suun liikkeensä ja haistan hänen luumumaisen imelän hengityksen. Tajuan että en pääse tämän lähemmäksi Helsingin keskustaa.  Avaan oven ja astun kadulle. Rikkirevittynä ja petettynä raahaudun Mannerheimintietä eteenpäin. Samalla mietin, kuinka joku oli saanut minut puhuttua ympäri, muuttamaan tähän harmaaseen masentavaan Helsinkiin.