Missä meni vikaan, että minusta tuli tällainen raaputtelija?

Ala-aste. Ah tuota ihanaa aikaa. Ei tarvinnut ressata niin sitten mistään. Sai vain juoksennella, leikkiä, pelailla ja mitä parasta, lorvailla. Minä myös harrastin kaikkea tuota erittäin paljon. Opiskelu ei kuulunut lempiasioihini. Keskittyminen siihen oli nollassa. Opettaja pitää pistokokeita, niin minä piirtelen lappusen täyteen kukkia, eläimiä ja mm. Rosvo Roope biisin lyriikoita (kiitos jälkimmäisestä iskälle). Sitten vien sen vielä opettajalle hymy naamassa, enkä käsitä ollenkaan miksi opettaja on niin myrtsinä minun hienoille kukkasille, kunnes tajuan että ai piru! Minähän en kuunnellut kysymyksiä edes, keskityin vain niin kovasti piirtämiseen että vastauksetki unohtui.. hmph.. Että tällaista silloin.
Äidinkieli oli ehkä eniten vihaamiani aineita sitten koskaan, vielä ylä asteellakin. Enhän minä osaa vieläkään mitään verbejä, pronominejä, genetiivejä enkä sivistyssanoja. Enkä mielestäni niillä kauheasti teekkään mitään. Joskus yhdyssanat onnistuvat menemään nappin! Silloin saakin olla ihan ylpeä itsestään. Juu, kyllä, että näin hyvin minulla menee!
Ylä asteella minulla oli huikean hyviä ideoita ja tarinoita, mutta en koskaan ole osannut niitä kirjoittaa paperille. Ajatuksen juoksu on jotenkin erittäin sekavaa, eikä sitä saa millään lailla raapustettua järkeväksi tarinaksi. Voi olla että loppuvaiheissa tarinaa, palaan johonkin juonen käänteeseen tai kuvailemaan jotain henkilöä, vaikka olisin selittänyt siitä jo tarinan alussa (sama pätee kun selitän jotain. Voin olla jo seuraavassa asiassa tai palannut johonkin vanhaan aiheeseen ja taas kaikki on aivan pihalla jutuistani). Siten minun mielestäni se on hyvinkin oleellinen osa koko tarinaa, mutta muut eivät oikein aina tunnu olevan samaa mieltä..
Tuolloin aloin harrastamaan valokuvausta oikein kunnolla, tai ainakin sitä mieltä olin minä ja isän rahapussi, kun hän yritti maksaa kaikki filmit ja kehitykset. Hyvä tekniikka saada ihka ensimmäinen oma digikamera, räpsiä pirusti kuvia vain! Mutta, helpoin keino minulle on ilmaista itseäni piirtämällä. Siitäpä voinkin saada joksenkin oman näköiseni teoksen ja muutkin ehkä sen voi ymmärtää samalla tavalla kuin minä... Tai sitten ei. Noh, ei ole minun päänsärkyni se. Sanotaanko sitä vaikka sitten taiteilijan vapaudeksi!
Täällä SAMK:issa on ollut vähä vaikeaa alotella kirjotteleen lehteen juttuja, ja olen niissä edelleen aika arka. Haluaisin oman tyylini näkyvän, mutta enemmän niistä tulee joko todella, uliuli, minäminä, painotteisia taikka sitten yritän skarpata ja tulee vain kuivaa purua. Siksi yleensä haluan kuvata lehteen, koska tunnen olevani siinä paljon osaavemmalla pohjalla, voi jopa vähän kikkaillakkin.. Kovasti olen yrittänyt kehittyä tekstin kirjoittamisessa ja ehkä se tässä pian alkaa näkymäänkin... Toivoisin ainakin... Nyt kyllä fanitan eri kovaa tätä luovan kirjoittamisen kurssia, kun kerrankin tänne pääsin, jej! Ehkäpä saan tästä jotain eväitä eteenpäin.
Minusta tuntuu, että tämä tarinointi riittää tältä yöltä. Kiitos nam!